Mietin taidemusiikin nykysuuntaa. Olen todennut monessa yhteydessä itsekseni, että musiikin melodisuus on monille nykysäveltäjille punainen vaate. Ikään kuin yksi musiikin tärkeimmistä elementeistä olisi ”väärä”.
Tänään luin Hesaria, ja siellä oli juuri Wihurin Sibeliuspalkinnon saaneen Rebecca Saundersin haastattelu. Silmiini tarttui eräs virke haastattelussa. ”Silloin päätin lähteä Britanniasta, jossa nykymusiikki korosti aivan liikaa melodisuutta.”
Tuo virke olisi mukava purkaa hieman tarkemmin, koska se sisältää ainakin itseni tulkitsemana suuren negaation musiikin kenties tärkeintä elementtiä kohtaan. Musiikkiin sisältyy paljon muutakin kuin melodia, tietysti, eikä niitä muita ulottuvuuksiakaan voi eikä pidä vähätellä.
Mikä etäännyttää konsertissa kävijän nykymusiikista niin, että sen vaikeudesta on pitänyt kirjoittaa palkittu kirja? Olisiko syynä se, että kuulija kaipaa musiikkiin tarttumapintaa, edes jonkin pienen elementin, jossa on tuttuutta? Joskus ja usein se on melodia.
Kun käy pääkaupunkiseudun orkesterikonserteissa, voi ilolla havaita, kuinka hyvin uudet teokset otetaan vastaan. Kuulijat ovat siis valistuneita. Viime viikolla kuultiin RSO:n konsertissa Antti Auvisen häikäisevän hieno viulukonsertto, joka säihkyi värejä, kekseliäisyyttä ja korvakarkkia melodisuuttakaan unohtamatta. Hesarin Vesa Siren kirjoitti teoksesta laajasti, mikä ilahdutti.
Ärsykkeet saavat pohtimaan myös omaa säveltäjyyttä. Mikä on itselle tärkeää; millä keinoin sanottavansa pukee musiikiksi? Melodia taitaa pysyä itselläni tasavertaisena - tai jopa hieman sitä suurempanakin - osana musiikkiani. Taidan siinä suhteessa soutaa vastavirtaan.
© Copyright by Jouko Tötterström 2026
MELODIA - PAHEKO NYKYMUSIIKISSA?
Seuraava
Seuraava